'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»
»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.
»Vaan siihenpä on melkein pakko—ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'
Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu mainiosti.
Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta kuivasmännystä nuotiota.
'Nyt ne rupeevat päivälliselle—ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.'
Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.
Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale ainakin.
Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen ääreen—ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.
'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö…?' ihmettelevät miehet.