Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui airoihin.
Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala auttaa!»
Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua, ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle rannalle. Sinne hän tahtoi—metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä, veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,—Ei, nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan—silmänräpäys, ja hän on päässyt!
Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan—tuon tytön nähden—ja tuon tytön tähden.