He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin, katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.—Nyt se lopullinen lähestyi!
Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle päätään—sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti: odottakaa!
Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti rukoilemaan.
Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän kulki keittiön läpi.
Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen tarkkaan lasta—näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut hiljainen väristys.
Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen—hän kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin lapsen rinnan yli.
Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin hyvin kuin taisi.