Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät niinkuin ennenmuinen.
Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä, kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän kädessä muiden kouluttamiseksi.
»Kyllähän sinä, Keskitalo»—ajatteli hän—» olet kärsinyt, sen minä hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin näkyy menevän perille.»
Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
»Katsos, Keskitalo»—ajatteli hän taas—»tämä on nyt sitä meidän laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin rauhasi löydät—et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.