Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä, toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille noustaessa.
Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
»No, mitäs pidit taulusta—eikös se ollut kaunis?»
Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.
»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»