Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti hänet.
Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha, hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?
Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä siellä liikkui—nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.
Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt sinun mielesi mukaan, sen minä kyllä näen—muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru huulilla—minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!
Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi, jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?
No, taidan sentään tehdä syntiä—ajatteli hän taas—kun noin epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani—eipä mies niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!
Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta—niinkuin näkymättömät kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä riistääkseen.
Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen hovin isäntä! Häntä hiukan hymyilytti.—No, rinnan me siellä isäntinä hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee! Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen pajupehkot pientareilta hätistää!
Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua—ne Hovin pitkät, matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa avukseen.
Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.