Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään semmoista nähnyt.—Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla—heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan.
»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»—»Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri veräjäkuusi.
»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.—Kädet eivät ylettyneet yhteen.
»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen siitä selvää.»
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen—toisten hymysuin katsellessa.