Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät, katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se sitten alkaa!
Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle katselemaan ja tulokahville kutsumaan.
»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.
»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.
»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme miehissä palan Hämettä!»
Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja sanattomia—niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta sisään mennäkkään.
»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:
»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»
Kaikki alkoivat hymyillä.
»Jos sentään jätetään huomisaamuun—taikka ainakin siksi kun olemme kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.