Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut, jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen, nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja unissa.
Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen mitään valittamista—kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.
Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.
Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku— —
»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.
Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä salaa silmällä.
Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja pojat—on niissäkin jotain, aivan varmaan!
Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.
Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle—pitihän hänen se ymmärtää.
Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita paraikaa elettiin.