Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.
Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.
Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta, jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja koetti yhä hymyillä.
»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»
Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon avuttomin, nurin vierähtänein silmin—sitten hän kääntyi sanaa sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.
Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.
Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän nopeasti pirttirakennusta kohti.
Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin, nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.—Aivan oikein, pirttiin hän meni.
Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan, voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö odottamaan ensi puuskan ohimenoa.
Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen—hän ymmärsi että Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.