"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan? Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."
"Ei, kunnioitettu isä," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hän ei tunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle viittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin käsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä pimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin meidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja meitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan, varjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi muutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien keskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun hän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli Evan syömään kielletyn puun hedelmiä."
"Sinä olet hyvä poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen; "sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa sinulle kerran taivaan. — Ettekö vielä tunnusta?" jatkoi hän Akselinpojalle.
"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja armoa tuolla ylhäällä."
Akselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen pojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen liikutetussa rinnassaan.
"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä," huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.
Akselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä enkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli unhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli ainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa, samoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta milloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa pimeydessä, jota hän ei voinut valaista.
Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä, mitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi hänen mielessään, mutta sanoja:
"Sä murra leipäsi maistamatta,
Vesikin jätä nauttimatta,"
ei hän voinut selittää.