"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä. "Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna sydämeeni."
* * * * *
Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi polttoroviolle.
Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.
Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla. Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa, niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua, kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu, jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua, 'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"
Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin; mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin, sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva, ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen silmänsä ummistanut.
Akselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui, ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä; mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.
Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.
Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.
Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; — silloin näki hän Petterin seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.