Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epävakaisen sydämen.
"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin. "Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle rasian, täynnä väkevää myrkkyä.
Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.
Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja hyväavuisen kuolemalle.
Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää. Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla kotiinsa.
Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.
Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn, jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä auaisnut.
Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä. Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa, ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä ja huoneesta ulos.
Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi ja piti vapisevaa tyttöä kohden.
Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon äänellä ja ruumiin liikkeillä: