Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.
Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat silmänsä taivasta kohden.
Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat hänen istumaan vaunuun.
Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:
"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi. sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita rakastin maanpäällä!"
"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.
"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.
Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta kuiskutti hiljaa virren sanoja.
Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi ruumisvirren sävel.
* * * * *