"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.
"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."
"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe. "Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen? Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta ihmisen verta."
"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!" Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen jälessään käytävässä.
"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! — pitääkö jokaisen kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. Minulla ei ole rikosta, ja sitä lohdutusta elä ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan."
Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.
"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa todistajana!"
Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.
"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön. Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän survaisee väkipuukon rintaani!"
"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston pitää sinut musertaman!"