Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.
Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi, pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.
— Tuolla se on, tuolla se on, — huusi lopulta muuan pieni, lystikkään näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen matkan päässä edessään.
Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.
— Siitä sait, siitä sait! — huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja vikisevän samalla tavalla.
— Mutta missä, missä on Maija? — kysyi Lalli huolissaan. Meidän on riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään hänelle pahaa.
Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.
Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa. Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului Maijan hiljainen itku.
— Maija, Maija, missä olet? — huusi Lalli.
— Täällä, täällä, — valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain syvältä heidän jalkainsa alta.