Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.
Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös, että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä kiusaukseen.
— Katsos, katsos! — sähisi käärme Villille. — Tuon linnun liha maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.
Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.
Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.
Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.
— Tule pian kotiin, Maija! — hän huusi ennenkuin hyppäsi. — Ellemme heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän paratiisin.
Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.
Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui hän kauan ääneti ja miettien. — Miten merkillistä, että hänen noin piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?
Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen. Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.