Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä, musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot, mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista, kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä, siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet, välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.
— Tämäpä oli sukkelaa, — sanoi Maija. — Merkuriushan näyttää olevan aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas tullakseen sinne.
— Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni — sanoi Villi, joka juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. — Tulkaa nyt vain! Nyt minä hyppään. Hei!
Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan enää voinut malttaa mieltään.
— Ryömi sinä takaisin äidin luo, — sanoi hän Maijalle, ja niin hän hyppäsi avaruuteen.
Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin, joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen. Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen toveriensakin laita.
— Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, — huusi Villi ponnahtaessaan kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. — Luulin saavani pallon, ja nyt olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.
Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja silloin heitä nauratti yhä enemmän.
Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan, että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin paistumassa olevat kalat.