Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka litistyi sen painon alla.
— Tuo ei ollut hullummin tehty, — sanoi piipittävä ääni heidän takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti tavallista muurahaista.
— Mikä ihmeellinen otus sinä olet? — kysyi Villi puoliksi ivallisena, puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.
— Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, — vastasi muurahainen ylpeästi. — Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.
— Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, — sanoi Maija kainosti. —
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?
— Niin, niin, — vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti tuntosarvellaan otsaansa. — Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin, sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne, meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän teille asuntomme.
Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.
Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa merkityksestä.
— Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, — sanoi Villi tyytyväisenä. — Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.
— Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat. aivot kuin sinulla, — vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa niistä sisään.