"Te kai pelaatte Coldinghamin puolesta meitä vastaan torstaina?
Hyvästi!"
Nyökäten vastaukseksi Winlow'n tervehdykseen hän käveli tiehensä.
Hän vältti hautausmaata ja poikkesi sen sijaan oikotielle, joka vei vainioiden yli. Hänen oli nälkä ja jano. Eräässä hänen saarnassaan esiintyi seuraava kohta: "Meidän tulee tottua hillitsemään halujamme. Ainoastaan jatkuvasti totuttautumalla kieltäymyksiin jokapäiväisessä elämässämme me voimme saavuttaa sen tosi hengellisyyden, jota ilman me emme voi toivoa pääsevämme Jumalan tuntemukseen." Ja oli hyvin tunnettua sekä hänen perheensä että kylän keskuudessa, että kirkkoherran mieliala oli aivan peloittavan hengellinen, jos joku häiritsi häntä aterioilla. Sillä hän oli läpikotaisin terve ja vahva mies, jonka ruoansulatus ja muut toimitukset, jotka esiintyivät voimakkaina, säännöllisinä ja suorasukaisina kuin vuorokauden vaihtelut, asettivat hänelle väistymättömiä vaatimuksia. Pidettyään tämän erikoisen saarnan hän usein viikoksi tai pitemmäksi ajaksi kielsi itseltään toisen olutlasin aamiaiseksi tai iltapäiväsikarinsa, jonka sijasta hän poltti piippua. Ja hän vallan tosissaan uskoi, että Hän tämän kautta saavutti suuremman hengellisyyden, ja kenties niin tosiaan olikin. Mutta jos niin ei olisi ollutkaan laita, ei sitä olisi kukaan tullut huomanneeksi, sillä hänen laumansa enemmistö piti hänen hengellisyyttään itsestään selvänä ja vähäpätöisen vähemmistön joukossa oli vain muutama, joka ei alistunut siihen tosiseikkaan, että hän oli heidän sielunpaimenensa välttämättömyyden pakosta, järjestelmän voimasta, joka oli asettanut hänet toimeensa melkein koneellisesti, tahtoi hän taikka ei. Itse asiassa he kunnioittivat häntä vain sitä enemmän siksi, että hän oli oikea erottamaton kirkkoherra, ja iloitsivat siitä, ettei hän ollut mikään tavallinen maalaispastori, kuten Coldinghamin seurakunnalla oli, ja toisten oikuista riippuvainen. Sillä kahta hulttiota ja yhtä ateistia lukuunottamatta uskoi koko kylä, vanhoilliset niin hyvin kuin vapaamieliset — siellä oli vapaamielisiä nyt, kun alettiin uskoa, että äänestys tosiaan oli salainen — yhtä hartaasti perinnäiseen järjestelmään.
Huomaamattaan suuntasi kirkkoherra kulkunsa Bletchinghamiin, missä oli raittiuskahvila. Sydämessään hän inhosi limonaatia ja inkivääriolutta keskipäivällä, kun näet kumpikin jätti hänelle kylmän ja epämiellyttävän tunteen ruumiiseen, mutta hän tunsi, ettei hän saattanut mennä minnekään muualle.
"Leipää ja juustoa", ajatteli hän. "Mikä on parempaa kuin leipä ja juusto? Ja sitten antakoot minulle kupin kahvia."
Tässä kahvikupissa oli jotain vertauskuvallista ja hänen mielentilaansa soveltuvaa. Kahvi oli kiihottavaa ja paksua, ja siitä uhosi maalaiskahvin erikoinen tuoksu. Hän joi sitä vain vähän ja jatkoi kävelyään. Seuraavassa käänteessä hän sivuutti kansakoulun, mistä kuului tahdikas, mutta soinnuton mumina, joka muistutti vanhan, ikälopun koneen ääntä. Kirkkoherra pysähtyi kuuntelemaan. Nojautuen pienen leikkikentän muuria vasten hän koetti saada selville sanat, jotka messun tavoin veisattiin sisällä. Kuului kuin siellä olisi hoettu; "Kaksi ynnä kaksi on neljä, kaksi ynnä neljä on kuusi, kaksi ynnä kuusi on kahdeksan", ja hän jatkoi matkaansa ajatellen: "Se on erinomaista, mutta meidän ei suinkaan pidä mennä liian pitkälle; me voisimme tehdä heidät sopimattomiksi kutsumukseensa", ja hän rypisteli kulmiaan. Mennen muutaman porraspuun yli hän poikkesi polulle. Ilma oli kukkurallaan kiurujen viserrystä, ja mehiläiset riippuivat raskaina apilankukissa. Lakeuden syvänteessä oli pieni raitojen ympäröimä lampi. Kalutulla nurmikolla seisoi kolmenkymmenen askelen päässä siitä täydessä päivänpaisteessa vanha hevonen lieassa. Se seisoi lopen laihana lampeen päin kääntyneenä, näytti keltaisia hampaitaan ja ojenteli kuonoaan vettä kohti, mihin se ei yltänyt. Kirkkoherra pysähtyi. Hän ei tuntenut hevosta henkilökohtaisesti, sillä hän oli vielä kolmen vainion päässä omasta pitäjästään, mutta hän huomasi, että elukkaparka kaipasi vettä. Hän meni sen luo ja huomattuaan, että nuoran solmu raateli hänen sormiaan, hän kumartui ja alkoi tempoa paalua. Hänen siinä vääntäessään ja tempoessaan, tulipunaisena kasvoiltaan, seisoi vanha koni paikoillaan ja tuijotti häneen sameilla silmillään. Syöksähtäen nousi mr Barter pystyyn, paalu kädessään, ja vanha hevonen peräytyi äkisti:
"No, no, poika", sanoi kirkkoherra ja mutisi suutuksissaan: "Hävytöntä on panna hevonen liekaan tähän päivänpaisteeseen. Haluaisinpa antaa sen omistajalle pienen muistutuksen!"
Hän kuljetti elukan veden partaalle. Vanha hevonen kyllä seurasi häntä levollisesti, mutta yhtä vähän kuin se oli tehnyt mitään ansaitakseen onnettomuutensa, yhtä vähän näytti se tuntevan mitään kiitollisuutta vapauttajaansa kohtaan. Se joi vatsansa täyteen ja alkoi sitten syödä. Kirkkoherra tunsi hiukan pettymystä ja työnsi paalun taas pehmeään maahan raitojen alle; sitten hän nousi ja katsoi tuimasti vanhaan hevoseen.
Elukka jatkoi syömistään. Kirkkoherra otti nenäliinansa, pyyhki hien otsaltaan ja rypisti kulmiaan. Hän vihasi kiittämättömyyttä sekä elukoissa että ihmisissä.
Äkkiä hän huomasi olevansa kovin uupunut.