"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä. Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."
Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi häneltä huomaamatta kälynsä ilme.
"Pulassa?" toisti tämä.
"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery — se ei käy.
Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."
Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua lausumaan, että te vaivaatte minua!"
Kenraali jatkoi:
"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä, joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa!"
Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan, kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.
Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.
"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan.
Maa on vaarallisessa asemassa."