Mr Paramor hymyili:
"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme oikeuden ottaa sen takaisin taas."
Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:
"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"
"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla: 'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"
Taaskin mrs Pendyce mutisi:
"Ymmärrän."
"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"
Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus lumonnut sen.
"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?" sanoi mr Paramor.