"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään —"
Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen, mitä oli kirjoittanut imupaperille.
"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".
Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:
"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."
Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan."
Hän ojensi kätensä.
Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.
"Hyvästi", sanoi hän — "hyvästi. Mikä on osoitteenne — Greenin hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän — ymmärrän!"
Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän — ymmärrän!" omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään "ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" — eipä silti, että hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.