"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"
"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."
Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.
"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin lähteä pois samalla."
"Lähdetään tämän ajon jälkeen", virkkoi George. "Viimeisessä ei ole mitään nähtävää."
Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.
"Helen?" lausui hän.
Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.
Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin. George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken — sen ihmeellisen hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu — onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää — sen saattaa näkijä yksin kertoa. Mutta se on varmaa — tämä näky riistää siltä, ken sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana, timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa, mehiläisten laulua hymisten.
George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli, ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä, kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika, pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan eteensä.