"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän poistui huoneesta.
Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja; vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet, sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen. Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti. Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti. "Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä…
Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka 3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki, hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät, ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua — tulkaa, katsokaa minua — voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."
Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.
"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen.
Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin?
Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän
miellyttävä nainen."
Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa. Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää olentoa.
"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt. Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä päivänä."
Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.
"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te olette lakannut ajometsästyksestä."
Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus, maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti häneen vallan arkana.