Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa, istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten. Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä, kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle, jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.
Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta, samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista tässä katoavassa elämässään.
Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" — niidenkin tapa oli se, ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi) ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä. Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat yhtä pienet kuin ennenkin.
Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.
Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.
Näin kuului kirje:
Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.
Rakas Margery!
Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta, joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta; minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.
Sinun harras serkkusi Gregory Vigil.