Kirkkoherra hymyili kirpeästi.
"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."
Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi, mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin, niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille, että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia, ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen — nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi — nainen, jonka hän oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan, kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.
"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan; nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman. Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.
Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen hatun alla.
Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa — ainoat ajoneuvot, mitä Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa — George Pendyce sivuutti hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse. Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa. Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään, ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.
Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi. Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen. Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa, jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä levottomuutta.
"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa. Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen viisikymmentä prosenttia."
"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni tiehensä hyvästelemättä".
"Hän on kumma mies!"