George ei kohdannut hänen katsettaan.
"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime viikolla."
"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.
Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta, sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.
Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.
"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan pienokaista?"
"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän nyrpeältä."
Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.
"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma musta pilkku silmien tienoilla."
Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi — hellittämättä, yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään, jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.