Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.
"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"
George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.
Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea, luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta, tuntematonta pimeyttä — pimeyttä, joka peitti heidän silmistään rauhattoman maailman.
ONNETON YÖ
Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa "Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen sanoen:
"Mr George Pendyce, luullakseni?"
George kääntyi.
"Kyllä; mitä tahdotte?"
Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.