III.
Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta — elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla, hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti — sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön. Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun. Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan. Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui uneen.
Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy, joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi ja teki havaintoja.
Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan: "Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:
"Mitä piditte ystävästäni?"
Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan. Luulen, että hän on hyvin oppinut."
"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"
"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"
"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."
"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"