"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät, mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei eteenpäin siitä!"

Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.

Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.

"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa vapunpäivä-kakkua."

"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."

"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."

"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane pahakseen, jos tulen keittiöön?"

"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."

Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.

Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää, lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen luokseen ja ilmoitti: