"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?"
Halliday tarttui hänen käteensä.
"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.
Hyvää yötä, vanha veikko!"
Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla, ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin, jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu. "Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla, kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille; nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa, ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat, temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan tuo tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan? "Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän." Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen. "Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?" ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin? vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.
VIII.
Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:
"Hei! Aamiainen on valmis."
Ashurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!
Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi viimeksimainittu:
"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan kello puoli kymmenen maissa."