"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan
Adolfia?"
"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"
"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta käännytään — samassa korttelissa, kuin rouva Millston — tunnethan hänet."
Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.
"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja
Bertha olivat lähteneet.
"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:
"Jahka minä kysyn mammalta".
Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:
"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja päälle!"
"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."