Jos tyttö ja poika täytyy tosiaankin eri tavalla kasvattaa, niin neuvoisin, että niistä molemmista tyttö varhemmin tutustutettaisiin syvällisiin ja vakaviin asioihin, siliä hänen järkensä kypsyy nopeammin: niin että häntä varten valittu lukeminen ei saisi olla vähäpätöisempää, vaan päinvastoin arvokkaampaa sekä tarkoitettu lisäämään kärsivällisyyttä ja vakavuutta hänen luonnolliseen ajatuksenterävyyteensä ja järjennopeuteensa ynnä pysyttämään hänet ylevissä ja puhtaissa ajatuksissa. En antaudu nyt minkäänlaisiin kysymyksiin kirjojen valintaan nähden; pitäkäämme vain huolta, ettei hänen pöydälleen kasaantuisi lainakirjaston kirjoja, jotka olisivat vielä kosteita epäviisauden lähteen viimeisestä kevyestä vaahdosta.

6. En yritä määräämään, miten paljo romaanilukemista olisi sallittava. Mutta sitä tahtoisin teroittaa mieleen, että jos romaaneja, runoja tai historiaa luetaan, niin niitä ei valikoittaisi siihen nähden että ne olisivat huonoista ominaisuuksista vapaat, vaan että niissä on olemassa hyviä ominaisuuksia. Paha, joka satunnaisesti ja siellä täällä mahtavassa kirjassa kummittelee taikka piilee, ei koskaan vahingoita jaloa tyttöä; mutta kirjailijan tyhjyys masentaa häntä ja hänen rakastettava mielettömyytensä alentaa häntä. Jos hänellä on tilaisuus päästä hyvään vanhojen klassikkojen kirjastoon, on valikoiminen tarpeeton. Poista nykyaikaiset aikakauskirjat ja romaanit tytön tieltä: vaan päästä hänet kunakin sadepäivänä vanhaan kirjastoon ja jätä hänet omaan oloonsa. Hän kyllä löytää sen, mikä hänelle sopii; sinä et voisi sitä hänelle valita: sillä tämä juuri on tytön ja pojan välisen luonteen kehityksen erotus — sinä voit poikaa muovailla muodoksi, kuten kalliota, taikka, jos hän on parempaa ainesta, takoa kuin pronssipalasta. Mutta tyttöä et voi ensinkään takoa. Hän kasvaa kuin kukkanen, — ilman päivänpaistetta hän näivettyy; hän surkastuu kuin narssissi kotelossaan, jos et anna hänelle kylliksi ilmaa; hän lankee ja tahrii otsansa tomuun, jos jätät hänet joinakuina elämänsä hetkinä ilman apua; mutta et voi häntä kahlehtia; hänen täytyy käydä omaa tietään, voidakseen ylipäänsä kehittyä, ja hänen hengelleen ja ruumiilleen täytyy aina sallia vapaata ja kevyttä omaa liikuntoa sekä neitsyeellisen vapauden askeleita. Päästä hänet vanhaan kirjastoon, sanon minä, niinkuin päästäisit nuoren hirven pellolle. Se tuntee kaksikymmentä kertaa paremmin vahingolliset ruohot kuin sinä, samoin hyvätkin, ja on valitseva itselleen muutamia katkeria ja pisteliäitä, jotka hänelle ovat terveellisiä ja joita sinä et vähimmässäkään määrin olisi osannut semmoisina pitää.

7. Te kasvatatte tyttöjänne, ikäänkuin olisivat ne olemassa koristukseksi ja valitatte sitten heidän kevytmielisyyttään. Tehkää heidät osallisiksi samoista eduista kuin veljensäkin. Ohjatkaa heidätkin samoihin suuriin hyväntaipumuksiin; opettakaa heillekin, että rohkeus ja totuus ovat heidän olemuksensa peruspylväät: luuletteko, etteivät he seuraisi semmoista kutsua rohkeana ja uskollisena, jommoisia he ovat jo nytkin, vaikka tiedätte tässä kristillisessä kuningaskunnassa tuskin olevan yhtään tyttökoulua, jossa lasten rohkeutta ja avomielisyyttä pidetään puoleksikaan niin tärkeänä, kuin heidän tapaansa astua ovesta sisään; ja vaikka koko yhteiskunnallinen systeemi, joka perustuu tavanmukaiseen elämän toimeentulon hankkimiseen heille, on pelkuruuden ja petoksen mätä rutto, — pelkuruuden, sillä se ei uskalla antaa heidän elää ja rakastaa toisin, kuin heidän naapurinsa tahtovat; petoksen, asettamalla tytön havaittavaksi oman ylpeytemme tarkoituksiin maailman pahimman turhamielisyyden täyden loiston juuri ajalla, jolloin hänen tulevan elämänsä koko onni riippuu siitä, että hän jäisi vahingoittamatta.

8. Eivät mitkään sanat ole kyllin voimakkaat ilmaisemaan sen raa'an kosimistavan ilmeistä vaaraa ja alentamista, joka tapa nykyään on käytännössä, melkeinpä on tullut laiksikin: kun kynttilän-, kuu- ja mangneesiavalon kurjassa sekasotkussa — mutta ei päivänvalossa — sopimattoman kiihoittavasti ja mielettömän kalliisti vaatetettuina, äkkinäisesti piilopaikoissa, satunnaisen kiihotuksen ja surullisen tietämättömyyden valtaamina nuoret ihmiset hymyilevät ja lempeästi silmäilevät, kuiskailevat ja vaikeroivat, hiipivät ja horjuvat, huikentelevat, hapuilevat ja kompastuvat tunteesen, jota he kutsuvat rakkaudeksi — ja mitä he vielä suvainnevatkin tehdä hetkenä, jolloin heidän päähänsä pälkähtää saavuttaa haluamansa, ollen alituisesti vaarassa menettää mielettömyyden tähden koko elämänsä kunnia, sattumuksen tähden kaikki ilonsa.

9. Kaikkina puhtaudestaan ja kehityksestään huomattuina kristillisinä aikoina on aina ollut rakastavan kuuliaisen antautumisen ehdotonta myöntyväisyyttä hallitsijattarelleen. Sanon kuuliainen; — ei vain haaveksiva ja jumaloiva mielikuvituksessaan, vaan kokonaan alamainen vastaanottamaan rakastetulta, vaikka kuinka nuorelta vaimolta ei yksinomaan rohkaisua ja kiitosta ja kaiken työn ja vaivan palkintoa, vaan, mikäli on valittavissa taikka vaikea kysymys ratkaistavana, kaiken työn johtamistakin. Ritarillisuus, jonka väärinkäyttämisessä ja epäkunniassa on lopullisesti kaikki syy siihen, mikä sodassa on julmaa, väärää rauhassa sekä epäjaloa kotioloissa, ja jonka alkuperäistä puhtautta ja voimaa meidän on kiittäminen uskonnon puolustuksesta, laista ja rakkaudesta; tuon ritarillisuuden, sanon minä, ensi käsitys kunniakkaasta elämästä edellyttää nuoren ritarin antautumista valtijattarensa käskyn alaiseksi, — vieläpä oikullisenkin käskyn alaiseksi. Sitä se edellyttää, sillä sen oppi-isät tiesivät, että oikein opetetun ritarillisen sydämen ensimmäinen välttämätön taipumus on halu hallitsijatartansa sokeasti palvella; että missä tätä todellista uskollisuutta ja sitoutumista ei ole, siellä täytyy kaikkien nurinkuristen ja häijyjen intohimojen päästä vallitsemaan; ja että tämä ehdoton kuuliaisuus nuoruutensa ainoata lempeä kohtaan pyhittää joka miehen voiman ja vahvistaa hänen aikomuksensa kestävyydeksi. Eikä tee se tätä sentähden, että tämä kuuliaisuus, vaikkapa ansaitsemattomallekin annettuna, olisi jotain varmaa tai kiitettävää; vaan sentähden, että jokaiselle jalolle nuorukaiselle pitäisi olla mahdotonta — jokaiselle oikein kasvatetulle on mahdotonta — rakastaa sitä, jonka lempeään neuvoon hän ei luota, jonka pyytävää käskyä hän saattaa epäröidä seurata.

10. Epäilemme liian usein, että tällainen suhde voisi kestää kautta koko ihmisen elämän. Pidämme sen oikeutettuna rakastavan ja hänen valtiattarensa välillä, mutta emme miehen ja vaimon. Se tahtoo sanoa, että meidän mielestämme kunnioittava, hieno kuuliaisuus kuuluu sille, jonka rakkautta me vielä epäilemme, jonka luonteen me tunnemme vasta osittain ja kaukaa, ja että tämä kunnioittaminen ja arvonanto on poistettava, kun rakkauden kokonaan ja rajattomasti omaksumme, kun luonne on niin tarkoin tullut punnituksi ja koetelluksi, ettemme enään pelkää uskoa sille elämämme onnea. Etkö huomaa kuinka epäjaloa ja samalla järjetöntä se on? Etkö tunne, että avioliitto — jos se ollenkaan on avioliitto — on sinetti, joka osoittaa yleisesti selvitetyn siirron väliaikaisesta väsymättömään palvelukseen, hetkellisestä ikuiseen rakkauteen?

Mutta miten, kysyt, voi tämän ajatuksen naisen johtajavirasta yhdistää hänen tosi naiselliseen alistumiseensa? Yksinkertaisesti siten, että tässä on kysymys johtamisesta eikä määräämisestä. Olemme mielettömiä, anteeksiantamattomasti mielettömiä puhuessamme toisen sukupuolen etuoikeudesta toiseen nähden, ikäänkuin niitä voisi koskaan vertailla samallaisissa asioissa toisiinsa. Toinen omistaa, mitä toisella ei ole. Toinen täydentää toista ja on taas toisen täydentämä; ne eivät ole missään samallaisia. Molempien onni ja täydellisyys perustuu siihen, että jokainen vaatii ja vastaan ottaa toiselta sen, minkä vain toinen voi antaa.

Miehelle on ominaista toimiva, eteenpäinpyrkivä, puolustava voima. Hän on ennenkaikkea toiminnan, luomisen, keksinnön ja puolustuksen mies. Järkensä on suunnattu tutkimiseen ja keksimiseen; tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloittamiseen, missä vain sota on oikeutettua, valloittaminen välttämätöntä. Mutta naisen voima tahtoo hallita, ei taistella, — eikä järkensä tahdo keksiä, ei luoda, vaan järjestää, sovittaa ja päättää. Hän näkee asioiden ominaisuudet, niiden vaatimukset, niiden aseman. Hänen suuri tehtävänsä on kiittää; ei hän sekaannu mihinkään riitaan; mutta erehtymättä suo riidan kruunun jollekulle. Toimensa ja asemansa kautta on hän turvattu kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miestä kohtaa karkeassa työssään avarassa maailmassa kaikellaiset vaarat ja kiusaukset. Epäonnistuminen, yhteentörmäys ja ei vältettävissä oleva erehdys tulevat sentähden usein hänen osaksensa; hän tulee usein loukatuksi ja voitetuksi, usein käy hän harhaan ja karaistuu karaistumistaan. Mutta kaikesta tästä varjelee hän vaimoansa; tämän hallitsemaan kotiinsa, ellei hän itse sitä vaadi, ei tarvitse päästä minkään vaaran, ei minkään kiusauksen, ei minkään erehdyksien tai harmien aiheen. Sellainen on kodin oikea luonne, — se on rauhan tyyssija; turvapaikka ei ainoastaan vääryyttä ja herjauksia vastaan; vaan kaikkea kauhistustakin, epäilystä ja eripuraisuutta vastaan; mikäli ulkoelämän ahdistus tunkeutuu sisään, jos mies taikka vaimo antavat toismieliselle, tuntemattomalle, sydämmettömälle, vihamieliselle ulkomaailmalle luvan astua heidän kynnyksensä yli, sikäli lakkaa se olemasta koti; se on silloin ulkomaailmasta vain se osa, jonka sinä olet kattanut ja jossa olet takkavalkeasi sytyttänyt. Mutta mikäli se on pyhä tyyssija, Vestaalin temppeli, lieden temppeli, jota valvovat kotijumalat, joiden kasvojen eteen saa tulla vain se, jonka he rakkaudella vastaanottavat, mikäli se on semmoinen, ja katto ja valkea ovat vain paremman varjon ja valon vertauskuvia — varjon semmoisen jommoisen kallio tarjoo väsyneessä maassa, semmoisen valon, jommoisen majakka tarjoo myrskyisellä merellä, — sikäli se vastaa kodin nimeä, täyttää kodin kiitosta.

Tulipa tosi vaimo mihin tahansa, huokuu tällainen kodin henki kuitenkin aina hänen ympärilleen. Vaikkapa hänen päänsä päällä tuikkaisi vain tähtiä, ja kiiltomato yökylmässä ruohossa olisi hänen ainoana valkeanaan hänen jalkojensa juuressa, on siellä sentään aina koti, missä hän on. Jalo nainen ulotuttaa tämän kodin kauvas ympärilleen täydellisemmin, kuin jos se olisi katettu setripuulla tai maalattu loistavalla punalla, ja se valaa hiljaisen valonsa kauvas niidenkin yli, joilla muuten ei kotia ole.

Tämä on naisen oikea mahti, hänen oikea kutsumuksensa. Sitä täyttämään hänen pitäisi, mikäli inhimillisestä olennosta voi sellaista ilmaisua käyttää, oleman erehtymättömän kykenevä. Niin kauvas kuin hän hallitsee, pitää kaikki olla oikeata, taikka ei sitten mikään ole oikeata. Hänen täytyy olla kestävä ja lahjomattomasti hyvä, vaistomaisesti ja varmasti viisas, — viisas, ei asettuakseen yläpuolelle miestään, vaan ollakseen koskaan poistumatta hänen rinnaltaan; ei vaateliaassa ja sydämmettömässä ylpeydessään ahdasmielisesti viisas, vaan rajattomasti vaihtelevassa palvelevaisuudessa, sentähden vaihtelevassa että se rajattomasti mukautuu palvelevaisuuden lempeään intohimoon, — naisen todelliseen vaihtelevaisuuteen.