Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen. Pirttiä tuskin tunsikaan.
Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen. Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset, olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.
Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.
Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.
Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt — arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana. Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen, silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle käärittynä, Elsa sylissä.
Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä, punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.
Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi. Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut, että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki Valla, kellokas, sitten Kukka ja Airikki ja koko lauma.
Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei häipyivät järvestä nousevaan sumuun.
Paljon oli pirtti muuttunut, mutta Villestä ja Ollista se oli ikävämpi.
Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta, ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!