«Ei pommeja«, kuulin erään pitkän Pohjolaisen mutajavan takanani kuin itsekseen, «ei pommeja, vaan oletko koskaan saanut selkääsi?« lisäsi hän vierustoverinsa puoleen kääntyen.
«En«, vastasi toinen varmasti, «mutta selkään olen antanut, nuorena ollessani.«
Vaan varoittaja jatkoi: Vaikka Pietarissa saataisiin kuulla roskaväen haukkumasanoja, niin mielenmalttia ei saa menettää, ei vaikka meitä siellä mainittaisiin «suomalaisiksi sioiksi.«
Se oli melkein enemmän, kuin vieressäni seisova pohjolainen katsoi rehellisen miehen voivan sulattaa. Vaan toveri rauhoitti häntä:
«No, isänmaan puolesta…« Vaan pitkään hän itse huokasi tuon vaikean itsensävoittamisen vuoksi ja siitä huokauksesta saattoi päättää, ettei hän noita kaukaisia oloja juuri valoisiksi kuvitellut.
Vaan vanha Aappo Pietola Paavolasta, tuo omituiseen, kapeaan, korkeakaulustaiseen sarkatakkiin puettu Pohjanmaan uskovainen, hän virkahti varmalla luottamuksella, jotta hänen rehelliset, vaaleat silmänsä säteilivät:
«Jumala auttaa meitä kyllä, niinkuin hän vei Israelin lapset Punasen meren halki, ja jos me ei palata, niin onhan nuorempia voimia maassa jälellä.«
Vielä oli varatuomari Strengillä useita muita neuvoja annettavana: Pietarissa ei saa kävellä kuin noin korkeintaan 8 miestä yhdessä; ei saa pysähtyä juttelemaan kaduille; seinillä, varsinkin hotellinseinillä, sanotaan siellä olevan korvat; ja paljo muuta. Kaikki osotti, että me pian tulisimme liikkumaan uudessa ilmakehässä, joka, jos erinäisiä varokeinoja laiminlyötäisiin, voisi käydä tuiki vaaralliseksi terveydellemme, kun olimme tottuneet Suomen puhtaampaan ja terveempään, ilmaan.
Vaan tällä kertaa oli puhujalla varsin tarkkaamaton yleisö. Kaikkialla oltiin keskusteluissa taikka tungeskeltiin salin läpi, jotta jonkun hyvän tuttavan kanssa tehtäisiin sopimus matkatoveruudesta.
Pian asettui kumminkin taas tämä hälinä ja syvässä hiljaisuudessa kuunneltiin jälleen hartaasti pastori Bäckin vaikuttavaa rukousta. Hän luki ainoastaan muutamia yksinkertaisia sanoja vanhasta virsikirjasta. Vaan kaikki tunsivat nuo sanat: niin monasti niitä oli temppelissä kuultu. Suomen lämminmielinen poika oli noihin muutamiin lyhyviin runoihin koonnut koko hehkuvan rakkautensa sitä maata kohtaan, jonka hän oli nähnyt valoisana nuortuvan, mutta jonka nyt raskaat rajuilman pilvet peittivät. Me olimme ainoastaan pieni joukko tämän saman mannun köyhiä, halpoja poikia, vaan mekin olimme oppineet rakastamaan enemmän kuin mitään muuta tätä syrjäistä maailman nurkkaa, isäimme maata, jota niin mielellään omaksi maaksemme kutsumme.