Konsuli Wolffin puheesta.
«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista, väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?
Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi? Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle. Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren, vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään puristaessaan: «Terveiset haudasta.«
Haudasta?
Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut. Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen. Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin valtiomuotomme kulmakiven alle: Säätyjen lainlaadintaoikeus kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus. Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat, kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.
II. KUN JULISTUSKIRJA SAAPUI TAMMISAAREEN. MAAN SURU.
Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut, hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden y.m. salakarien lomitse.
Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa. Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?
«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä: «Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«
Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin; konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, — siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan! Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.