Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli ainoastaan kolmen tunnin matka.
Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.
Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.
Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.
Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.
Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.
Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.
Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.
Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.
Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.