Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo. Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.
Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.
Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen. Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan. Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa, valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.
Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti luettavana: de Paris.
Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo, ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan. Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon nappiniekan kanssa.
Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt, — sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.
Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.
«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«
Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme. Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla, tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä. Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.