Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.
Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.
Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.
Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.
Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.
Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.
Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.
Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.
Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.
Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen: