Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.
«Oliko teitä montakin siellä?«
«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«
«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«
Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.
Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.
Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.
Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —
«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.
Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen: