Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta Vestra Nylundin sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.
Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin väkisin takertunut siihen.
Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa 500-miehisen lähetystön…«
Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin« myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja, kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään. Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.
Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa, rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.
«Tervetullut takasin«, lausui minulle parturi.
«Vahinko vain, ettei matka onnistunut«, virkkoi siihen työnjohtaja.
«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä kenraali?«
«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«
Eikähän sitä voinut kukaan kieltää.