Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.
V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET EDUSTAJILTA KOOTTIIN.
Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.
Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu, saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.
Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.
Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.
Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.
Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.
Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.
Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.