Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi, pappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut oikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle miehelle aika kepposet.
Kun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut, esitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman maljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa — tässä keskeytyi hänen puheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja vilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. — Puhe päättyi sitte muutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset toiselle tolalle.
Minä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan kylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden täytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta ruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan mahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, — hän istui aivan tulipunaisena.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä oli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle ja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta makaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.
Minä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli tapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.
Vähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi koivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa pieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan menin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen, yksinäisyydessä ajatellakseni suruani.
En tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin Susannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani ikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.
Hänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa kasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava luontoni voinut sitä vastustaa.
Minä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin häntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että hän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein äärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen tehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.
Hetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme toisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus — se, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä minuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.