Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja lasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle tuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä juhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.
Yhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja ankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme saa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista pääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin poistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista, mutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä tehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa juonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat kätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli Susanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli vielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa oli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa silmissä.
Pappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen selityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni, että minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta tavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä olin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin missä suhteessa isäni ja hän oli.
Asia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä väliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja sydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin aivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin kauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja petollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani tärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä enemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa hänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti sydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran pöydän eteen.
Nämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.
Kuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista salaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun sisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten ja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.
Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt, täydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä salatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan koetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne unhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni kävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia tuskia ja hirveimpiä näkyjä.
Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle, sitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se, mikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään ollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin yksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut Susannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään ilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien kehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.
Kahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin meitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina, hymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut mitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.
Päivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä järjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan tähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni polvillani alttarin edessä Susanna sivullani — hän näytti silloin niin ylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut — mutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän olisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän rippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas heräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta, ja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin ihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin makuusuojastani.