Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi, että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni. Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin suljettu pohjattomuus ja kirkossa — jonka mieltäjännittävään hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten, auki — loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.
Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän, oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva paikka minun kipeälle mielentilalleni.
Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla; minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen kasvojaan.
Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos avonaisesta suusta.
Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi, tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen, jonka houreileva pääni loi.
Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.
Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi, lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta pienemmässä muodossa.
Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin kiiruusti ulos.
Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon — paitse Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.
Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lähtemän kotia.