Kello kymmenen seuraavana päivänä menin vaimoni kanssa ylös ystäväni luo ja esittelin vaimoni hänelle, lausuen vaimoni toivon, että hän tahtoi pidettää yhtä vanhana ystävättärenä tälle minun ystävälleni kuin minä olin hänen ystävänsä. Minä kerroin hänelle niin lohduttavasti kuin suinkin taisin, että hänen sairautensa välttämättömästi vaati, että hän pysyisi sisällä hoidon alla kuusi kuukautta, kunnes lämmin kesä tulisi ja täydellisentäisi hänen parannuksensa, sekä että toivoin hänen suostuvan antamaan minun parhaimman mukaan pitää huolta hänen virastaan lasten koulussa.
Hän oli silminnähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu. Elämä ei ole hänelle ystävyyttä tarjonnut, sanoi hän; hän ei ollut tottunut sitä vastaanottamaan silloinkaan, kun sitä tarjottiin niin totisesti ja lämpimästi kuin tässä. Hyvän aikaa täten vastusteltuaan antautui hän vihdoin vaimoni valtaan, sillä vaimoni ei hellitä ennenkuin hän pääsee voitolle.
Hän ei kuitenkaan tahtonut, niinkuin olin hänelle ehdotellut, muuttaa meidän luoksemme asumaan, sillä tämä huone oli jo käynyt hänelle rakkaaksi, ja sen hän suoraan tunnusti — hän ei tahtonut tähän asiaan sekoittaa taloudellisia kiitollisuuden velkoja, joihin hänen ei myöskään tarvinnut joutua.
Tästä pitäen kävin minä hänen luonaan säännöllisesti joka edellä puolen päivänä ja laskettelin silloin pilaa kaikenlaisista tapahtumista kaupungissa, joiden luulin häntä huvittavan, tahi kumminkin antavan hänen ajatuksilleen vähän toisen suunnan.
Vaimoni ryhtyi toimiinsa omalla tavallaan. Hän ei pannut minkäänlaisia perinpohjaisia muutoksia ystäväni taloudellisissa suhteissa ja hänen vanhoissa tavoissaan toimeen, jota, suoraan sanoen, ensi alussa vähän pelkäsin, kaikki parannukset tapahtuivat aivan ystäväni huomaamatta. Ei hän voinut arvatakaan että piialla oli syynsä miksi hän niin usein kävi ystävääni katsomassa, ja että hän joka päivä pelvolla odotti vaimoni äänetöintä tarkastelua oliko huone siivottuna sekä rikat ja tomut poistettuina. Ainoa, jonka vaimoni julkisesti pani toimeen, oli vahvistavien ruokien ja virvoittavien juomien lähettäminen ystävällemme. Piikaa, joka näitä kävi viemässä, seurasi aina niin mielellänsä yksi meidän lapsistamme, jonka ystäväni väliin jonkun hetken piti luonansa hänen kanssaan puhellakseen.
Nämät uudet olot, joihin hän ei ollut ennen tottunut, näkyivätkin jonkun aikaa häntä huvittavan ja rauhoittavan; mutta kuukauden kuluttua synkistyi hänen mielensä jälleen. Meidän käyntimme hänen luonansa vaivasivat häntä silminnähtävästi, ja ne lakkautettiinkin sentähden joksikin ajaksi. Hän istui silloin melkein kaiket päivät sohvallansa huoneensa pimeimmässä kolkassa.
Eräänä iltana kertoi piika että ystäväni huoneesta oli kuulunut aivan kuin joku olisi siellä itkenyt ja nyyhkyttänyt; hän ei sentähden mennyt sisälle, vaan pysähtyi ovelle. Hetken kuluttua luuli hän kuulevansa mitä hartaimman rukouksen huoneesta, mutta sanoja hän ei ymmärtänyt. Seuraavana iltana taas oli hän kuullut ystävämme soittavan jotakin vienoa sävellystä viululla, joka ei oikein antanut ääntä.
Seuraavana aamuna, kun minä tulin hänen luoksensa, oli hänen mielentilansa kokonaan muuttunut, ja suureksi hämmästyksekseni huomasin että hänen viulunsa nyt riippui seinällä, siivottuna ja uudelleen viritetyillä kielillä, mutta halkeama kyljessä. Pöydällä vuoteen luona huomasin myöskin vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut hänellä nähnyt, arvatenkin siitä syystä että hän aina oli säilyttänyt tätä aarrettansa kaapissaan.
Hän näytti tavallista heikommalta ja väsyneemmältä, mutta hänen kasvoillaan lepäsi kirkastettu tyyneys, juuri kuin hänen taistelunsa nyt olisi päättynyt ja hän olisi vihdoin voittanut rauhan ja levon.
Jos kävisi laatuun, sanoi hän, tahtoisi hän mielellään puhella vaimoni kanssa edellä puolen päivänä; mutta minun kanssani tahtoi hän haastella nyt heti, ja minun piti sentähden istahtaa hetkeksi hänen luokseen.