Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; — nyt nousi hän äkkiä ylös ja istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.
"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!… Minä olen aina nähnyt tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.
"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon haltuunsa; — jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa väkemme matkalle… Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt hyödykseni."
Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan. Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.
Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän uudestaan, — hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta, jota tuuli jyskytteli.
"Poikaseni! Sinä olet nuori … niin nuori!"
"Minäkö! — minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka soutaa vahvemmin kuin minä! — ainakin tässä talossa… Sinä tarkoitat ehkä renkivoutia Anders'ia?"
"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"
"— Mutta sitkeä, äiti! — sitkeä kuin koivunvitsa!"
"Rejer, Rejer … isäsi katselee tänne alas! — Mitä luulet, että hän nyt sanoisi!"