"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" — ajatteli Rejer — "ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa … ei, toista on se Välimerellä!…" Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa, lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja säihkyviä silmiä.
Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa…
Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman parempikin!
Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien nuorten tyttöjen kanssa.
Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa, väistyivät toiset viipymättä tieltä.
"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" — tervehti hän ilakoiden.
"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla sitä kunniaa!" — vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin aikana.
… "Ja seuraava?"
"Kiitos, senkin olen luvannut!"
Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana; vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös, jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!