Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.

Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.

Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni vaikutuksesta, joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja — kuten hän suoraan tunnusti — hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.

Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja koetin vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden arvelin voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän viihdytystä.

Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen, oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.

Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen. Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä sopukassa.

Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan oven ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan hartaasti rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana hän kuuli hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei ääni oikein ottanut lähteäkseen.

Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka kuten ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä näin myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut, luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä kätkettynä kaappiinsa.

Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.